...mutta ei kai kukaan jaksa lukea noita ohjeita. Oikeesti?

Paljon hauskempaa yrittää omalla tavalla ja kiroilla&itkeä sitten jälkeenpäin kun hommat ei toimi. Story of my life, vaikka onkin tyylitöntä heittää mitään sloganeita. Onneksi en ole tyyliseikoista piitannut ennenkään joten miksi aloittaa nyt.

Taas on vuosi mennyt ja vois tehdä ihan hyvää miettiä mistä sitä ollaan tulossa ja etenkin mihin menossa. Löytää ne hyvät ja huonot puolet asioissa. Kehittää itseään. Yrittää aikuistua. Olen aina pitäny itseäni mukamaste kovinkin kypsänä ja järkevänä tapauksena, mutta ikävästi alkaa näyttää siltä että taidan olla joku ikuinen peterpan, tyttö joka ei halua kasvaa isoksi. Heilun varmaan vielä mummelinakin jonkun yhtä hörhön kanssa rollaattoreihin nojaten, uusia "seikkailuja" ja virkkuja pappoja metsästäen.

Meillä oli hirveä riita M:n kanssa eilen. Tai no ei edes mikään riita vaan se haukku mut täysin. Ei mikään kovin kiva olo. Meidän ystävyys taitaa olla ihan kiikun kaakun. Oikeastaan mua harmittaa ihan helvetisti. Se on jostain syystä tosi mustasukkainen J:sta. Tietysti, kyllä mä ymmärrän että sitä pelkää menettämistä kun välittää toisesta. Ei kuitenkaan tunnu reilulta purkaa se muhun, loukkaa ettei se näköjään luota pätkääkään ja pistää tietysti samalla miettimään onko mun syytä luottaa siihen jos on tuolla tavalla valmis pistämään kaiken paskaksi. Ja sillä ei ole edes mitään syytä olla mustasukkainen! Näkeehän sen että J rakastaa sitä. Sen takia on niin uskomatonta että tää sama toistuu aina jos ollaan yhdessä liikkeellä. Kyllähän se pyysi anteeksi, montakin kertaa ja sanoi että tietää mokanneensa, mutta...en mä tiedä. Ei jaksa ajatella sitä nyt, eihän tässä ole pariin päivään melkein muuta miettinytkään.

 

Kävin tuossa ennen koneen avaamista läpi miessuhteitani, tai lähinnä kai niiden puuttumista. Siis kunnon ihmissuhdetta. Diagnoosi vaihtui minuutin välein: en osaa päättää olenko sitoutumiskammoinen haihattelija joka haluaa vain parhaan päältä, onneton pelkuri joka ei uskalla tehdä mitään koska pelkää liikaa että tulee takkiin, vai vain ehkä vähän turhankin itsepäinen nainen joka ei ole löytänyt tarpeeksi hyvää vastusta. Vielä. Itse siis kallistuisin tietysti tuon viimeisen vaihtoehdon kannalle, mutta ehkä joskus pitäis uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja potkaista ponia persuksille. Aikuistua, kuten taisin kohtalaisen mahtipontisesti aikaisemmin julistaa.

Elämäni miehet...lyhyt ja sitä oudompi lista. Ainakin jos ajattelee että olen näinkin harvinaisen keskinkertainen ja keskiluokkainen ilmestys tällä suurten persoonallisuuksien luvatulla pallolla.  Ehkä ei olekaan mikään ihme, etten ole varsinaisesti hihkunut onnesta kun poika vakuuttaa rakkauttaan ja suunnittelee tulevaisuutta. Mikäköhän siinäkin on, että kaikki mun jutut näyttää kaatuvan siihen että toinen on Niin Rakastunut? Luulin aina että se menee toisinpäin, että nainen on se joka haluaa tai vaatii rakkaudentunnustuksia, lupauksia ihanasta yhteisestä tulevaisuudesta?

Elämä on.